Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.
— — — Aurinkoinen lepohetki, — — korkeat vuoret, — — Gust, — — naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen. Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan huulilta.
Hän pudisti päätään… Pois, pois…
Horner jatkoi puhettaan… Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme kantojen ja risujen lomitse.
Se sai ajan kuin seisomaan… Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta…
Eivätkö muutkaan jo palaa?… Milada pusersi huulensa lujasti yhteen…
Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. — Sinulle, juuri sinulle sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian sitkeä.
Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. — Erehdyt, minä kuolen kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin niin väsynyt.
Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.
— Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan — — —
— Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa, haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.