— Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen. Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille, — — ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle, toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa, joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen, — joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa hukkuu.
Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:
— Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen, päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään käytäväsikermään, rääkäten häntä.
— Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla… tuolla sokealla, pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa. Eikö niin?
Horner hyppäsi pystyyn. — Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit hyvän puheen. Pam!… Kratsj!… Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka rohkean tuomiosi johdosta hörisi? — Eikö niin? — Hornerin silmät kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki räiskyi hänen suustaan. — Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka. Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin… Tässä on myös tuota mätänevää voimaa. — Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata villapaitaansa. — Ja täällä, — hän löi otsaansa, — on sen pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni, saastuttaen elämäni… Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia, kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia… unelmia. Ah, jospa olisinkin väsynyt, jospa olisin. — Hän kumartui eteenpäin. — Tule tänne, minä sanon sinulle jotain, — minulla on ahnas sielu. Se on himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen, jossa on raivoisa mieskipu… Sillä minä petän uskovaisiani. He, he, minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut. Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla rauhassa.
— Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, — alkoi Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, — katso, sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, — rakas pelkoni, en voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja…
Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.
Äkkiä Horner kihahti pystyyn. — Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi? Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian. Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin tyhjä karamelli. — Horner osotti liikkeellään hirttämistä.
— Horner, huudahti Milada kauhuissaan.
— En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu. Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se ole hassua? Mitäh?