— Pikkuinen itsesaastutus — — ei koskaan pahenna mielentilaa. —
Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.
Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä, pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.
Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä, kuulemasta häntä… Hän on kuin raato, — kuollut raato, — ajatteli hän jähmettyneenä, — pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän tappaa ihmisen.
Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen, ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän ohessa hän ajatteli: — Huoneessani on kuollut raato.
Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen, saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki Hornerin — astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle herkeämättä.
Horner seisahtui Miladan eteen. — Noh, sanoi hän hymyillen murhaavasti, — nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti toisiamme halveksuen.
Horner astui ovelle. — Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.
Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen kuristuksesta.
Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen säälintunteensa.
Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada — vapauteen.