Hän tiesi, että hän oli pettynyt. — Hän ei etsinyt enää Gustia. — — Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka iltapäivällä oli hänet vallannut. — Vaan yhden kerran kiintyi hänen huomionsa saliin.
Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, — tyttöjen kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään pidättäen. — Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. —
— Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin alkuunpanija. —
Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen sen roiston kaulaan, noin, noin —
— Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.
— — — Minä sanon: Kuole!
— Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.
Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana syöksyi hänen silmiinsä. — Ja näitten hirnuvien miesten kuullen — tuo harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!… Oi, kyllä hän oli mennyt alaspäin!
— Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen käsivarteen.
— Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.