— Mutta te ette syökkään… Katsokaa, jos ette heti syö sosettanne, niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta… Rosinan ääni kaikui arkana tässä hiljaisuudessa…
Milada nousi seisomaan maksaakseen, — sill'aikaa Rosina tyhjensi kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.
Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. — Nousten matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa, jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä uteliaina ja hämmästyneinä.
Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.
Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä istuville, nauraville miehille.
Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä aavistusta, seisautti hänet Miller…
— Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. — Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. —
— Miten niin?
— Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, — enkä sano mitään. — Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, — Bine kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. — Mutta iloisella päällä hän on. — Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. — Tämä on vasta liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.
Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.