— Näittekö — veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.
— Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.
— Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. — Ja odottamatta syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:
— Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?
Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja, — kuin yölintuja valon ympärillä…
Gust on täällä, — Gust oli ollut sairaalassa, — Fanni oli nähnyt hänet. — Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. — Hän oli järjestänyt kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt, kun Gust oli täällä… kun hän oli lähellä Miladaa, — jolloin Milada saattoi hänet nähdä, — huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään… Se selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton… Gust palaisi kyllä… Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"… Kun hän käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.
— En voi, — huusi hänessä tuska, — en voi… Jätän Punatalon, — kadun, kaiken, — kaiken unohdan, — voin lisäksi…
Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa… Rosina katseli halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään… Puoti oli tyhjä, — Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.
— Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian, pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän ääressä… Gisin tahi Thean seurassa… silloin ei kukaan huomaa mitään… en tahdo… en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä… Hän ei voinut hänestä enää irtaantua. — Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa, hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: — Mitä minä tahdon, sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa aikeensa.
Mutta tässä hänen voimansa lamautui. — Hänen uskonsa heikkeni, tässä tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon täyttymistä…