— Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee. Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin tyttö saapuu.
— Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen tietysti kaikki!… Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!… Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies, minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. — Mutta Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.
— Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.
— Emäsika hän on, tekopyhä! — Jo neljätoista vuotiaana se alkoi pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler vei hänet Lambergin luo, — Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler hänet takaisin, — ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, — puoli kuolleena… Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois… Hän ei Jumalan nimeen tahdo enää olla mukana tuollaisessa… Noh, mitä me saatoimme tehdä?… Pitikö antaa hänen mennä? — Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille tappiota. — Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä… Ja minä onneton, joka pistin nenäni siihen sakkaan!… Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa tytärtäni… Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia palvelustehtäviä… Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle… Teemme hänestä hierojan. — Hyvä! — Minä vien hänet Jonaschin luo tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, — sanon sen Jonaschille.
— Me ilmoitamme lehdessä. — Hän saa työtä. — Hän saa hyvinkin työtä… Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy… Roosa tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. — Herra Jumala, enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan, kun tuo ei mennyt hyvällä. — Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse poliisimestari tyttöä pakottaisi… Kyllä minä tunnen siksi hyvin lainpykälät.
— Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.
— Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.
— Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, — tietysti juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä voi tytöltä kiskoa maksua, — hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun niskoilleni! Minun!
— Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan ympäri mailmaa… Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja asioitsija… Kylläpä oli juoruamista… Sitten hän lentää tänne ja pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.
— Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! — Mutta meidän herra hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin, olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?