— Hyvää päivää, Milada! — Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä kurotan jo tuntosarviani!
— Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. — Hänen oma äänensä pelästytti hänet melkein. — Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa ääntään. — Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias, teennäinen.
— Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. — En osaa olla hänelle mieliksi…
Gust ojensi kätensä. — Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. —
Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.
— Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään kulkemaan.
— Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.
Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. — Miksi? Minä tunnen täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. — Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?
Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä vuorenrinteitä…
Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. — Verenpunervia viivoja viilsi läpi avaruuden.
— Ihanaa!