Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun, ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen haarniska.
— Katsokaa!
Joszi taukosi syömästä. — Komeata, — sanoi hän painaen rillit nenälleen…
Olly vastasi. — Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. — — Noh, nyt saatte katsella!
— Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.
Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen… Nyt piti Miladan nähdä, miten suuri luonne — Olly — oli…
— Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. — Ei mikään niitä paina. — Tämä on kummallista.
— Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.
— Mainio kokemus, huomautti Joszi.
— Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo äidillisen suojeleva sävy, — minä olen aina sanonut. — Ihmisen suru johtuu vaatteista.