Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen söi.
Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, — miksi siis tuo nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. — Olly nojautui taaksepäin.
— Harmaa usva nousee maasta, — sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja katsahtaen Miladan silmiin… Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme pian sateen, — sen tiedämme varmaan.
— Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada innostuneesti ja hiljaa, — mutta usko minua, Gust, en voi onneani esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään…
— Noh, nyt ne kuiskivat vielä! — Olly oli saanut heistä tarpeekseen.
— Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, — selitti hän äkkiä tiukkana, — suvaitsetteko, neiti?
— Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.
— Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä päähän… Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. — Katsokaa, kun nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat hiuksista irti. — Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta… Olisipa minulla tuollainen tukka. — Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon, olisipa minulla tuollainen tukka! —
— Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.
— Pidä suusi kiinni! — En olisi silloin enää täällä. — Olisin Amerikassa — aivan varmaan. — Tällainen tukka pukee. — Tietää olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. — Mutta te ette tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla irtonaisempana. — Tahi aukinaisena se olisi kaunein…