Musta Katariina.
Johdesana:
Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä, iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen, niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.
(Goethe.)
Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin yhteiskuntaelämän keskustan, — jonka leveillä, puhtailla asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja herroja ja koristettuja naisia, — aikansa kuluksi vetelehtiviä kävelijöitä, — missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja välittömästi, — melkein liika räikeällä erolla — pimeyden valtakunta. Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan, — porttiholvit hukkuvat varjoon, — ja kun pääkatu komeilee iltaloistossaan, — tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, — joka vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa… Näppärät kädet asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.
Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne vilkuttavat ja niiaavat. — Ne ovat mykkiä oppaita…
Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä. Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.
Siinä he ovat!
Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä. Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat alkavat.
Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, — morsiamien syleistä, — viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien kirjojen luota, kirkoista — yhdentekevää, mistä he tulevat. — Kaikki he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä… Yön tuuli heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat miehet opastajiaan, — jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.