Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen lailla vapaita naisia, — täällä piilee rikos ja sen suojelijoita. Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko "hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään, töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, — kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät huumeesta.
Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin, huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva, "kundirikas" ja piilossa poliisilta.
Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara. Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi…
"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen neuvosherra. — Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo, niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."
Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike tuottaa paljon "puhdasta" emännille.
Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä, ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.
Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen, jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa —. Täällä kävi herroja, — oikein hienoja, — saattoi sanoa, että ne olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti, jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti, taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri, joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin… — Kaksikymmentä guldenia päivässä! — Se oli nätti summa. — Usein saattoi sen ansaita. — Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle. — Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. —
… Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser… Mutta hänen huoneustonsa oli hyvässä kunnossa… Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.
Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,… ei olisi vuokralaisilla ollut surun kaunaa… Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi ja… paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa kerjäsivät apua tuolla kujalla.
Ei voinut olla kovasydäminen.