Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?
Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy, — eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. — Rouva kyllä antoi konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin sika piimää… Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa, ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia…
Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita, jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan "skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.
Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." — Ne toivat rahaa rouvan taskuihin… Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa. — Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. — Hän lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai ne luokseen asumaan — väliin ei. — Joka tapauksessa ei liike tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara oli hyvässä maineessa… Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli aina hyvä menekki… ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta…
Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten puseroita, — — miesten alushousuja, — — hattuja ja patinoita, saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta, silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa, sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, — konvehtia ja poskimaalia, — sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.
Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden vuotiaan tyttösen.
Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla, seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli häkkinsä orsinappuloilla. — —
Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen lomasta… "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti…
"Kulttiseni, pelkäätkö", — ajatteli pienokainen, — "äiti, tiedätkö, hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..
Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina", joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin… Aivan varta vasten hän kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva Lorinserin korviin… Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen, joka vaieten hommasi kyökissä.