— Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.
— Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten…
— Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, — pitää katsoa eteensä, raato, ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.
Toinen katsahti rukoillen häneen… Katariinan uhkaavan katseen välähdyksestä kilpistyi katse alas. — Katariina pudisti itseään kuin kissa kiukussa ja meni huoneeseensa… Hän tiesi, että kun Jankan päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin…
… Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. — Porttivahdinkin oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.
Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi… Hän rakasti yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. — Hän karttoi ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa… Häntä sanottiin ylpeäksi. Mutta syytös oli väärä… Hän oli vaan väsynyt, — hän ei enää mihinkään innostunut… Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa, mutta antoi niitten luistaa…
Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta siinä on, — jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."
Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää.
"Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä.
Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"
Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä vuoteellaan… katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään vastausta.
— Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä juoda. — Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan — ei kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä… On aivan yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella eläkkään… Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? — Katso, sinä hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. — Hän on vaan. — — —