Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. —
Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.
Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma…
— Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja kopertuneet… Tuo viiniä, kulttiseni!… nauretaan välillä…
Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui peilin eteen…
— Näin minä nauran, kuuletkos!
Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja nauroi…
— Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! — Mutta minä voin muuta tehdä. — Kuule Jan. — Noin. — Ja hänen kasvonsa vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa, — siinä oli vihan ja onnen kaikua.
— Miellyttääkö se sinua? — Noita miehiä se miellyttää. — Hän osoitti makuuhuonetta. — Minä muistan sen hyvin, — heidän silmänsä veristyvät, heidän katseensa kipenöi, — heidän otsallaan on hikikarpaloita. —
— Kuuma heidän on… Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan… Narreja olette! Sen opin peilistä. — Se on järkevin ystäväni. — Hän nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. — Eikö totta — sinä kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka janoovat mielistelyä — hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät minulle pyhän nunnan. — Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! — Yks' kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen, silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa rukousnauhana… Mitä sanot?!
Janka nauroi. — Olet mainio ilveilijä.