Katariina tuli synkän näköiseksi. — Se on ainoa huvini. — Muuten nääntyisin ikävästä. — Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin toista… Yhtä vaan en tahdo olla!… Se on liian kylmä, hiljainen, — kuollut. — Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli ripsiensä alta kuvaansa peilissä. — Katariina parka… mitä sinä enää jaksat ajatella?… Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut…
Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti, että suu höyrysi. —
Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten päähänsä…
— Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla. Lystikäs poika… Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan uskaltanut minua kiinni ottaa. — Hän nauroi. — Noh, kultti! — Nyt tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni ottamassa ollenkaan, — lopetti Katariina moittien puheensa ja veti komean omenan pulsterin alta esiin.
Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: … Kun me kävelimme siellä, kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, — ja samassa hänelle olin hellä kuin todellinen äiti. —
Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. —
Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!
— Anna minun olla kuulematta. — Tyttö on liian paljon omaa vertani. Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. —
— Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!
— Mitä?!
— Ei mitään.