— Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!? — Eikö totta? Tänne hän kuuluu!… Kadulla on hänen oikea paikkansa… Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!… Se on minun asiani, ja sillä hyvä!… Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen kanssa… Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne äijänkaakit! — Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran lepuuttaa! — Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen ja katseli kattoa… Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun kipinä… Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren, tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne tulevat ilman sitä, ne siat… Raivoni nousee, kun kuulen niitten koputtavan… Minä tiedän… Nyt hän tulee ostamaan itselleen nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun antaisin… Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä. — Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee niin äärettömän hyvää…
— Missä on tyttö? — Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. — Minä en siedä tätä ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla. Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.
— Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi käytävän oven huutaen Milada — Milada —. Sitten hän palasi huoneeseen ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun…
Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.
Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.
— Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! — Niinkuin vähintään koipensa katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. —
Jankan ääni vapisi ja tutisi — —. Sellainen vaivainen lapsi, — me saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen me teemme.
Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen saanut. — Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! — Mutta häntä ne eivät nenästä vedä, — vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.
— Hoida leukas! — Lapsi on minun. — Ja minä pidän sen, vaikka minä kuolisin maantien ojaan, — niin lapsi saa kuolla minun alleni — noh, en minä nyt vielä kuole. —
— Mikä sinun on?