— Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt tytön isän polvelle. Eikö totta?
Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. — Ja luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni saamme, sen me pidämme. — Härkämäisiä me olemme. — Katariina polki lattiaa.
— Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä…
— Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! — — Kyllä minä näen, mihin sinä tähtäät. — E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? — Riittää jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten höskiä. —
Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.
— Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja antaa kahdesta ja kolmesta guldenista — tyttö, joka on hänen omaa lihaansa ja vertaan, aatteles, — jota hän kuljettaisi nelivaljakolla ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa ei voi saada lapsia… Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman, jos sinä petät minut, niin — Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki koholla. — — Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään kuvalleen peilissä ja sanoi:
— Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla niin julma Katariina raukalle. — Milada — Milada-da — huusi hän kyökin ikkunasta.
— Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi hiuksensa ja alkoi laulaa:
Kde domov muj?
Kde vlast je mä?
Kde voda hûci po lucinàch —
Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. — — Hän näytti tyytyväiseltä ja sovinnolliselta.