— Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki käsiraukkojasi. Ota apulainen, — tänään saamme rahaa, sen vannon. Tänään Katariina on järkevä. Odotas. — Mutta miksi'et sinä laita itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.
Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.
Samassa tuli Milada ovesta. — Tule pian tänne? Me teemme tädin kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!
— Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada kovin vakavana.
Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.
— No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! — Mutta, Janka, sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. — Milada tuo pian lanoliinia ja puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.
Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa, jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi — voiteli hän kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla, sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti Katariina käsiään.
— Katsos nyt, minkä näköinen täti on.
— Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi näppärästi rasiat ja pullot pois.
— Tuo se punainen puku!