— Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. — Se on kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.
Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.
Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä viereen ihailemaan tätä koreutta.
— Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.
Milada veti tätiä hameesta.
— Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, — se ei syö enää paljoa mitään. —
Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään… Nyt saattoi taas mennä kadulle.
Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka tuolin syrjälle juomaan kahvia.
— Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.
— Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita. Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja, helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.