— Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.
— Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.
— Mutta se on likainen.
— Kyllä se vielä välttää.
Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. — Hänen paljaat käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu. Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä välähtivät ja hän sanoi Jankalle:
— Tule!
Milada katseli moittien äitiä. — Miksi äiti kävi noin huolimattomasti puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.
— Tee tulta, huusi Katariina.
— Syö myös lapsi, varoitti Janka, — sitten molemmat naiset astuivat jyrkkiä portaita alas.
Kotvasen kuunteli lapsi… sitten kuului Katariinan korkea laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. — Huiskin, haiskin viskatut puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. — Lopuksi hän katseli tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. —