Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon, täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja äänekkäästi… Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. — Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä kärkeä. — Kyypparit ovat kitupiikkejä, — pitää syödä illallinen, väliin pistouvata enemmänkin.
— Hyi saakeli, sylkäsi joku. —
— Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.
— Siellä on pakko antaa olutpullosta.
— Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.
— Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta, jotka palasivat kujalle.
— Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.
— Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. —
— Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.
— Tahdotko pastilleja?