— Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada ajatteli. — Sitä ei voisi uskoa. —
— Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, — kyllä hänellä on sitten teille kerrottavaa, eikö totta, Lolo?
Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi. — Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja auttoi häntä järjestämään kaappiaan.
Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.
Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.
— Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. —
Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.
— Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla, käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.
— Kyllä, — mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.
— Onko tuolla alhaalla upseereita?
— Upseereita — ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta.
— Eikö? — Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?