Gust tiuskasi: — Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan se, veli hyvä, olla tottakin. — Gust nojautui taaksepäin hypistellen hermostuneesti kellonperiään.
Joszin silmät pyöristyivät. — Noissa pienissä, tavallisesti turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen, laajeneva katse.
— Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. — Pitääkö meidänkin kesken makeilla, pässinpää! — Tiedäthän varsin hyvin — saakeli soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!
— Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta Milada ei ole samaa mieltä kuin te! — Hänellä on oma kantansa minusta.
Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! — Odota, minä tilaan tokaieria ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.
— Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä
Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.
Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.
Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne mustakäkkäreiseen päähänsä. — Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt Oimützilaistyttö.
— Tämä on — vaan pikkuseikka! — Me teemme kauppaa aina Turkin maahan asti, — kertoi poika Miladalle, — älkää uskoko, että sulttaanilla on monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! —
Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.