Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen: — Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. — Juttu on pöyristyttävä, mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.
Milada rypisti hiukan otsaansa. — Onko sinulla syytä kieltäytyä?
— Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.
— Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.
Gust hymyili ivallisesti. — Erehdyt. — Joszi on hallitusmielisin ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma kokemuksensa.
— Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta, Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?
Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.
— Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä inhoomatta.
— Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.
— Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. — Eikö totta? Sinä tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta kannalta!