Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. — Jos en tietäisi, että me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en suostuisi pyyntöösi.
Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. — Ja kun me kerran olemme siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules? — Sinä ja minäkö?
— Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä, nousten seisomaan.
Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.
— Tahdotko kuunnella Loloa?
— Voisinhan tuota. — Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean kärsivä ilme.
Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, — jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä, joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa. Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa. Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen suostuneet. —
Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä ampuisi itsensä.
Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: — Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme hänet takaisin Pragiin. — Mutta tuon Fischer koiran pitää saada selkäänsä, — niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.
Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella otsalla paperossin paperossin perästä.