Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.
— Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan auteuteen. — Miller on poissa, — kukaan ei minua enää tarvitse. — Olenko vapaa? — Olen tutkinut käsitettä — olla vapaa — joka puolelta. — Nyt se on tosiasia. — Enkä minä siitä oikein nauti. — Minä olen vapaa — vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. — Milada painoi molemmat kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. — — Jos ei sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.
Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. — Tyhmä tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.
— Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla vieraana.
— Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust herkkänä loukkaantuen.
— Ja sitten, jatkoi Milada, kiinnittämättä huomiota Gustin sanoihin, sinä et vaan naurane minulle, olin niin tottunut tähän olinpaikkaani. Yhdessä istuminen, neuvotteleminen, kinaaminen, joka väittely puoleen ja toiseen ihka hullutuksista, se antoi elämälleni sen olemuksen.
— Koetan korvata sen seikan, sanoi Gust ivallisesti.
— Ah Gust! — Milada laski käsivartensa pöydälle katsellen suoraan eteensä. — Siinä oli paljon muutakin. Noitten satojen pienten toimien ja huolien lukuisina tunteina kehittyi jotain suurta ja eheää, johon nuo tytöt kuuluivat vaikkapa sivuseikkoina. Minä tunsin sen koko ajan.
— Jos ero tästä toimesta sinua surettaa, alkoi Gust puhuen hiukan teatterimaisesti, odottaessaan että Milada keskeyttäisi hänet. —
— Mutta odota, en lausu mitään johtopäätöksiä, ennenkuin taas saan ryhtyä järkiperäiseen tehtävään, sanoi Milada nousten seisomaan, — sitten on minun hauskempi olla. Tuo neiti tuolla riistää minulta taloudenhoitajattaren tehtävän, Miller tulee minutta toimeen, Fanni ui myötävirtaa, Lolo on iloinen, — mitä Milada voisi tehdä, jos hänellä ei ole suruja? Minusta tuntuu, kuin en osaisi muuta kuin surra surevien seurassa.