Hän sylkäsi. — Ennen menen minä mamka Fritschen luo — asun kuuden kanssa samassa huoneessa…
— Miksi emme muuta tuohon suureen valkoiseen taloon, missä on tuuliviiri ja suuri puutarha täynnään rosmariinia ja neilikkakukkia, täti? — Nyt meidän olisi paras lähteä sinne, — sanoi Milada hiljaa.
Katariinan ylähuuli kaartui. Tämä kummallinen virnistävä liike paljasti hänen punaset ikeneensä.
— Oho — tuo tahtoo myös päästä "prinssin" luo! Janka katseli syyllisenä häntä.
Hän odotti, että Katariinan piti hypähtää pystyyn, kiristää häntä käsivarresta, heittää jotain rikki lattiaan tahi huutaa ja rääkkyä vihasta. — Miksi Katariina ei sitä tehnyt? Miksi hän putosi jäykkänä istumaan, ajatellen itsekseen. Tuossa istui Janka kyykistyen pelokkaana ja syyllisenä. Lapsi tunsi vaistomaisesti, että tässä ruvettiin riitelemään. Se painui kokoon kuin myrskyn edellä pesänsä menettänyt lintunen. — Nuo kaksi pelkäsivät häntä… Jessus siunatkoon! Narrit, ettekö näe, jokin tuuppautui hänen kurkkuunsa, — ettekö näe, että Katariina ei voi sormeaan nostaa. Häntä ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa eikä hän tiedä, mitä hän pelkää. — Hän pelkää sitä, jota te niin kauniiksi kuvittelette, josta te puhutte kuiskien, kun luulette Katariinan nukkuvan… — Katariina kääntyi seinään päin ja vaipui patjoihin muistellen menneisyyttä ja uneksien tulevaisuutta epäselvästi, tarkoituksettomasti, sekavasti. Ne unelmat täytti myötätunnonhaluinen vieno huume. — Sinä olet oikeassa, Janka. — Me palaamme kotiin. — Niin, niin. — Siellä on kaikki kaunista. Kuin näky väikkyi hänen silmissään talonpoikaiskartano, — joka valkoisena, yksinäisenä kohosi korkealla vuoren rinteellä, — jonka portit olivat yöt päivät pelottomina selkoselällään auki. — Jumaliste hän muisti sen niin hyvin — tuon talonpoikaislinnan.
Hän oli tahtonut tuon linnan omistaa. Villillä mielettömällä raivolla hän sitä himoitsi…
Tuntikausin hän kulki Jankan seurassa sen ympäri, ihaili sitä, laskien, mitä se maksoi, arvioiden mahdollisuuksiaan…
Hän pelasi korkeaa peliä, mutta se villitsi hänet kuin väkiviina.
Hallita tuossa kartanossa! Asua siellä, missä joka maan tilkka uhkui rikkautta!
Silloin hän oli seurannut ylpeytensä ääntä ja sokeasti rynnännyt… Hänen täytyi onnistua… Hän oli kylän kaunein, ylevin tyttö. Hän sopi linnan hallitsijattareksi.