Nyt piti Miladan järjestää vielä kaksi asiaa. Hänen piti ottaa varma selko Lolon kohtalosta ja hän aikoi käydä katsomassa Horneria, joka oli ollut hulluinhuoneessa kesästä alkaen. Sanottiin Hornerin viihtyvän hyvin siellä sekä itkevän, kun hänet uhattiin ajaa sieltä pois. — — Mutta yhä valtaavammin ja kiinteämmin hänen mielensä halusi päästä pieneen taloon asumaan ja sitomaan ensi siteen, jonka piti yhdistää vanhan kodin laaksossa "Päiväkumpuun."
* * * * *
Päiväkummulla.
Viimeisiä syksyn auringonsäteitä välähteli sillä tiellä, jota myöten Milada matkusti Steiermarkin vuoristoon. — Korkealla vuoren huipuilla siinsi lumi. Metsät olivat monenkirjavan punaset. Kylissä yksinäisyys valmistautui talvilepoon.
L——zin rautatienasemalla odotti häntä asianajaja, tohtori Stüber, joka monin mairesanoin vakuutti olevansa "hänen rehellisin asioitsijansa." — — — Mutta hän pudisti päätään nähdessään Miladan puvun, keltaiset venäläiset nahkakengät, ohueen hameen ja leveälierisen hatun.
— Minä en neuvoisi teitä, hyvä neiti, matkustamaan edemmäksi tuossa kaupunkilaispuvussa. Teidän täytyy vielä kulkea kaksi runsasta tuntia ylänkövuoristoon! G——gissa meillä on jo täysi talvi ja lumituisku. Minä olen antanut sanan Katrille, että hän lämmittää hyvin huoneenne. — Kuule Oderlachin poika, oletko lähettänyt sanan, että kaupunginneiti tulee tänään sinne ylös.
— Kyllä, kyllä, nyökäytti poika päätään.
— Noh, sitte saatte varmaan lämmitellä siellä. Mutta, miten aiotte kulkea sinne. Maa on kivikova, tahi jäästä lasiliukas. — — Minä neuvoisin teidän hankkimaan piikkikengät, sellaisia, joita maalla käytetään ja lammasnahkatakin sekä — he — he, — hän raappi kurkkuaan — niin sanottuja housuja, joiksi niitä siellä ylhäällä nimitetään.
Milada katseli pukuaan. — Luulen tulevani näillä ensi aikoina toimeen ja myöhemmin, jos suvaitsette, käännyn teidän puoleenne. — Saanko luvan?
Tohtori laski vakuuttaen kätensä sydämelleen.