Ennenkuin Milada astui vanhoille raskaille metsästysrattaille, sanoi hän: — Kiitoksia paljon, herra tohtori, älkääkä hiiskuko hommistamme mitään!
— Minä vaikenen kuin hauta, hyvä neiti.
— Meidän hommistamme, kuiskasi tohtori itsekseen. — Viehättävä olento!
Uskomattoman pian rupesi hämärtämään. Aurinko sammui kuin liekki, vieden kateellisena mukanaan kaiken valon. — — — Kuin jättiläisvarjot lähenivät vuoret ja taivas kapeni, — tähtiä alkoi vilkkua avaruudessa. Hevonen veti rattaita nytkimällä, hitaasti vierivät niitten pyörät. — — Koirat haukkuivat. — Sieltä täältä kuului huutoja, joihin oderlachilainen poika vastasi… Tuli musta yö.
— Näetkö tien, huusi Milada kurottautuen rattailta.
— En minä, mutta hevonen, vastasi poika kadehdittavan varmasti.
Adringer-emännän luona Matternin juurella seisahdutettiin.
— Hevosellani ei pääse pidemmälle, selitti ajopoika.
— Kaupunkilaisneitikö on tullut? kysyi Rosel uteliaana. Kaksi kertaa on Katel jo käynyt sitä tiedustelemassa, kertoi hän, tarttuen palvelusintoisena Miladan matkalaukkuun, aivan hulluja ne ovat, ne höpsöt, kun luulevat, että kaupunkilaisneiti noin vaan tulee tänne.
— Onko sinne pitkä matka? uteli Milada.