Mutta pelti-uuni hohti kuumana, levittäen hyvää tekevää lämpöä kohmettuneeseen kaupunkilaiseen. — Pöydällä oli maitoa, vuohenjuustoviipaleita, mustaa leipää ja viuhka villiä kanervaa. Katel pyysi anteeksi, ettei ollut lämmintä keittoa, mutta kun ei ollut varma neidin tulo-ajasta… Mutta huomenna saa keittoa.
Milada rauhoitti Katelin. — Kaikki oli tällä parempaa, kuin mihin hän oli tottunut, sanoi Milada juoden maidon loppuun. Oi tuota ihanaa paksua höyhenvuodetta! Kenen se oli? Se oli hänen oma morsiuskapiovuoteensa, selitti Katel ihastuneena, itse hän oli kehrännyt ja kutonut palttinan ja riipinyt höyhenet. — Ne pitävät ijankaikkisesti, sanoi hän silitellen patjoja.
Sitten Katel varoitti, ett'ei "fröökynä" vaan pelkäisi tuulta, vaikka se kolistelikin katolla eikä yölepakkoja, jotka ikkunaa vastaan "paukkasivat" ja jätti vieraansa ystävällisellä kehoituksella "olla kuin kotonaan"… Tietysti hän vei kynttilän säästäväisenä pois. Vuoristossa ei tarvittu syöden ja maaten valoa.
Syvä hiljaisuus vallitsi, äänetön yksinäisyys. — Tuhannen tähteä tuikki läpi yön pimeyden. Milada yritti avata ikkunan, mutta se oli jäätynyt kiinni. Hän riisuutui, mursi palasen mustaa leipää ja sukelsi nopeasti metrinpaksuiseen pulsteriin.
— Onko totta, onko totta, ajatteli hän ihmetellen. Tänään aamulla himmeässä valossa olin Punatalossa, — otin jäähyväiset Gisiltä ja Karlalta. —
— Miten tulemme toimeen ilman sinua, oli Gisi nyyhkien sanonut Karlan tuijottaessa Miladaan kuivin, vihaisin silmin. — —
— Olisi parempi, että pysyttelisit täällä kanssamme.
— Jos tahdot, Karla, vapautan sinut. Tule mukaani!
Usein Milada oli vastannut siten Karlan moitteeseen. Karla pudisti päätään. — Minä kuulun tänne, mutta sinä kuulut myös, vastasi hän jääräpäisesti.
Miten Milada saattoi selittää hänelle, millainen oli se uusi käänne, jonka Milada oli nyt elämässään tehnyt!? — Kaikki muu oli jäänyt kauas syrjään… Mutta tämä uutuus! Onnistuiko hänen se toteuttaa? — Olisiko hänellä voimaa kulkea todellisuuden tietä?