Horner saattoi nauraa! — Pyhä Sontiainen oli mainiosti puolustanut itseään.
Milada työnsi ikkunan auki kuin haluten välttää tuota ivallista houkkion naurua, joka näytti ympäröivän häntä joka taholta. Kaikki hyvä, minkä hän tähän asti oli tehnyt, joka vähäisinkin askel, joka suuri päätös oli vain sisäisen halun ilmiö edistää omaa nousuaan.
Tämä oli totta. Siinä kellertävässä valossa, joka huojui korkean Matternin valkoisenlumisen huipun ympärillä, kuvastui hänen kylmän hyveensä kuva käsitettävän selvästi:
"Nyt jokin taas huutaa tuolla ylhäällä. Mutta se ei auta." Herkeämättä kaikuivat Karlan kirjeen sanat hänen korvissaan. — Tämä oli kehoitushuuto! Se huuto tunkeutui yli vuorten hänen luokseen. Hänen täytyi seurata sen ääntä.
* * * * *
Vanhukset löivät kätensä yhteen, kun Milada puhui heille poislähdöstään.
— No, voi sun! Nyt kun lumi on pahimmillaan! — Ja nyt kun teillä on yskä! — Ja "junakin voi jäädä lumikinokseen."
Mutta Milada pani matkatavaransa kuntoon ja lähetti Oderlachipojan viemään siitä viestin tohtori Stüberille L——ziin.
Painostavana lokakuun aamuna, joka peitti Päiväkummun ja sen asujaimet harmaaseen usvaan matkusti Milada jyrkkien vuoririnteiden lomitse, pienelle, syrjäiselle asemalle, jolla hänen ystävänsä rehellisesti alakuloiset kasvot olivat häntä vastassa.
— Tämä on ikävä juttu, sanoi hän hieman moittivasti, me vanhat emme mielellämme irtaudu rakkaiksi käyneistä henkilöistä.