rakas Karlasi,
fanni tervettä ja suutele Sinua, hän on "elävänä kuvana" pollinin puodissa, toivon, että vastat minule pijan.
Sen paikan, missä Rosina oli mainittu, luki Milada kolme, neljä kertaa, ymmärtämättä. — Mitä oli tapahtunut Rosinalle? — Rosina ei ollut arka, eikä herkkätuntoinen. Mitä Punatalossa oikein tapahtui, silloin kun hän maleksi vuoristossa päivät haaveksien?
Ja äkkinäisen kiihkon vallassa hän hyppäsi pystyyn, tarttuen otsaansa. Oliko hänellä ollut oikeus juosta tehtäväänsä pakoon, antaen sen tapahtua, mikä vaan tapahtui? — Eikö hän kuulunut enää Punatalon asukkaitten joukkoon? — Eikö hän ollut vakuuttanut sata kertaa päinvastoin ja niin tuntenutkin?
Ja vaikka Joszi sanoi, että hän ei voinut ketään pelastaa, ja sen todisti tuhansilla esimerkeillä, vaikka hänen väsyneet aivonsa olivat hetkeksi hervahtaneet, — niin hänen sydämensä huusi heidän peräänsä, hänen sydämensä ei voinut heitä unohtaa.
Hänen toiminnassaan oli vielä paljon itsekkyyttä, ja se itsekkyys ilmeni aina voitokkaana!
Hän ajoi vaan omia peri-aatteitaan takaa, imarteli omia taipumuksiaan, ja jätti pienet toivottomat kohtalot huomioon ottamatta.
Älä taivu! — Tämän kirotun turhamaisuuden oli Horner ilkeänä häneen istuttanut. Varo, sontiainen! Se oli hänen ijankaikkinen viisunsa.
Miks'ei hän ollut ottanut Rosinaa mukaansa? — Rosina oli lapsi, pieni tyttö rukka, joka itki ja nauroi samaan hengähdykseen, joka leikki vaaroilla, luonnottomuudella ja paheella kuin nukellaan.
Hän muisti Rosinan kertomuksen suuresta nukestaan. Ei. Rosinan kuolema ei ollut näyttelemistä. Se oli epätoivon tulos, kiinni tarraaminen oljenkorteen. Hän heittäytyi kuolemaan pelastaakseen viimeisen hyveen välkkeen, viimeisen lapsellisuuden hituisen, joka hänessä vielä oli. Rosina oli itsensä tuominnut käsittämättömän ajattelemattomasti, tahtomatta muuta käsittää, muuta valita kuin oman tiensä.