Siitä sydäntä särkevästä vaikeroimisesta, joka sitten kuului, saattoi arvata, että tuomion toimeenpaneminen oli perinpohjainen.
Lempeällä neiti Irmalla olivat pitkät, laihat, julmat sormet.
Kello oli yhdeksän illalla. — Rouva Bacher hiipi pahoillaan poikki käytävän avaten kasarmin oven…
— Neiti Julia, Juu-li-a, huusi hän sinne.
— Oi herra jess, se nukkuu kuin pölkky kahdesta tähän asti. — Hän kiersi valonappulan ja meni ihmetellen vuoteen ääreen.
— Luonnollisesti se kuorsaa poikittain sängyssä, kädet peitteen alla, — ei saa millään heräämään, — todisti hän. — Julian suu oli auki, myöhästynyt kärpänen istui helakanpunasella, terveellä poskella, se veti koipeensa sitä maalia, joka sulaneena oli kasaantunut valkoisiin viivoihin nenän juureen.
Bacher löi kätensä yhteen, alkaen suljetuin huulin nauraa. Ivallinen kavala ilme oli hänen kasvoissaan.
— Sellainen lihamöhkäle, ajatteli hän.
— Julia, Julia, neiti Juu-li-aa. —
Ja laihoilla nyrkeillään rupesi hän takomaan nukkuvan rintaa…