— Miksi siis pelkäät niin kovasti? Oletko tehnyt jotain pahaa?
Jultsch oli niin totinen, kuin seisoisi hän rippi-isänsä edessä. — Minä kauhistun kaikkea, — minä kauhistun niin! — sanoi Jultsch pois suunniltaan. — Ei tämä ole oikea teko, että minusta tehdään tällainen… Mitä he minusta tahtovat? — Miten minun lopuksi käy? — Hänen äänensä kiristyi pelosta ja samalla hän pelkäsi niin kovin, että oli sanonut liikaa, jotta hän rupesi vapisemaan. — Älkää tehkö minulle pahaa, rukoili hän, astuen pari askelta taaksepäin.
Kummallinen ilme kuvastui Miladan kasvoissa. Silmien alla oleva kalpea, pingoittunut iho, jonka näkee vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kärsineet paljon ja kauan, rupesi hiljaa väräjämään uurtuen. Julian punakat, tuskaantuneen näköiset kasvot kaikkoontuivat hänen silmistään. Sijaan tulivat paljon tutummat, jotka syrjäyttivät nämät vieraammat. Ne olivat Binen, Bine Michalin kasvot! —
Ole hyvä tälle avuttomalle tytölle, kolkutti Miladan omaatuntoa… Hän ei kelpaa toteuttamaan sinun omia suunnitelmiasi, mutta hän voi täyttää hyvin oman elämänsä tarkoituksen. Korvaa se, mikä on häntä vastaan rikottu.
— Nyt minun täytyy mennä alas, muuten rouva ihan tulee hulluksi vihasta. —
Neiti ei kuullut mitään; hän seisoi tuossa vaan töllistäen eteensä.
— Kello kymmeneltä tulee herra siniseen saliin, — sanoi Jultsch äänekkäämmin, — minun täytyy mennä alas.
Milada sanoi nopeasti mutta hillitysti:
— Kuule, Julia… Sinun ei tarvitse huolehtia enää itsestäsi… — Sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa. Minä lupaan sen sinulle. Sinä pääset pois täältä…
Jultsch vaipui melkein polvilleen.