— Voi, neiti kulta, neiti kulta!… Heti sen jälkeen hän huusi: — Mutta mitä isä sanoi? — Rouva maksaa hänelle… Lopulta isä lähettää minut takaisin…
— Sinä pääset palvelemaan minun luokseni. Siitä rahasta voit lähettää isälle… Mutta pysy hiljaa äläkä lörpöttele siitä mitään…
Kirkas onnenvälke heijastui Julian sinisenkiiltävistä silmistä.
— Oliko tuo tyttö — portto?
— Lapsihan hän oli, joka nauroi ja itki. Hän ei ollut vielä turmeltunut…
— Noh, eteenpäin! Mene alas saliin…
Milada työnsi hänet hiljaa ovesta kuunnellen hetken hänen lujia, tömisevien askeleittensa ääntä.
Sitten hän poistui nopeasti ja aivan huomaamatta "tyttökasarmista."
* * * * *
Viikko kului. Milada oleskeli yhä Punatalossa sivultakatsojana.