— Minä vaan arvelen, — eivätkö vanhat herrat yleensä käytä nuuskaa.
Milada katsahti ylös. Hänen silmissään välähti punasia pilkkuja, jotka yhtyivät leimahdukseksi, mikä räikeästi valaisi hänen yksivakaat, kalpeat kasvonsa. — Tuollainen viittaus Gustin isään ei ollut hänelle outo ilmiö. Jo Karlakin oli kohta hänen tulonsa jälkeen kysellyt, oliko oikein totta, että vanha Brenner oli nyt hänen ylläpitäjänsä antaen hänelle niin paljon rahaa, kuin hän vaan halusi. Milada ei ollut suoraan kieltänytkään, sillä hänestä oli edullista antaa ihmisten uskoa tuohon huhuun, joka myös kummitteli Spizzarin aivoissa.
— Hoida vaan omia asioitasi — rikkiviisas, — vastasi Milada lyhyesti, levittäen silkkikankaan palasen polvelleen ja silittäen sen pintaa.
— Mutta tämä on —
Spizzari laski kiikkeänä kahvikupin kädestään.
— Minä pyydän, — sanoi hän onnettomuutta ennustavalla äänellä
Mizzille, joka seisoi kädet nyrkissä valmiina taisteluun… Hyvä, jos
sinä kerran pääset niinkin hyviin oloihin kuin missä neiti Milada elää.
Ja lähde heti paikalla siniseen saliin Jultschin luo… Soh, mars.
Mizzin puhjetessa myrkyllisesti nauramaan, otti Spizzari omakätisesti viedäkseen kahvikupin Miladan eteen ikkunanlaudalle.
— Täällä vetää lapseni, — sanoi hän huolestuneella äänellä.
— Se ei tee mitään…
— Kas kuinka te olette ajattelemattomat, te nuoret…