Vieno aamunkoi pilkisti kamarin kattoluukusta sisään. Hetken kuluttua oli kamari ihan valoisa.
Palmukissat kohosivat kaihoovina varsillaan.
Silloin kuului aika jyskytys vinttiovella.
— Julia, Julia, huusi portinvahdinrouva.
Kello oli kuusi aamulla, oli mentävä työhön.
Perinpohjin haukoteltuaan nousi Jultsch vuoteeltaan.
Talo oli ihan vaiti. Pikaisesti Julia pukeutui. Hameen ja hihat hän kiversi ylös, hän sitoi harmaan huivin päähänsä, otti avaimet, jotka portinvahdinrouva oli asettanut oven taakse ja kiiruhti sitten aamuhiljaisuudessa uinuvalle kujalle. Hän vaihtoi lihakauppiasrouvan kanssa aamutervehdyksen, alkoi pakinoida maitokuskin kanssa, joka seisautti rattaansa kadunkulmaan, taputti hänen hevostaan — pisti kätensä heinäsäkkiin, ripotti heiniä siitä, vastasi kaikkiin kyselyihin, velmusi ja nauroi, estellen kuskin rohkeita komppasanoja, kunnes hän äkkiä huudahti: — Pitää mennä työhön, siunatkoon, — ja juoksi takaisin Punataloon.
Hänessä oli taas maalaisluonne päässyt voitolle. Hän kaipasi kanssakäymistä ja tuttuja naapureita.
Hän oli luottavainen kuin tiainen. Jokaisen kanssa hän seisoi ja rupatti. Paljon hän ei saanut taipumustaan seurata, sillä heti kun talon remuava yöelämä päättyi, alkoi Julian päivätyö. Vesi läikehti ja virtasi likaisina puroina lattialaattojen yli ja Julia hankasi niitä rasulla ja harjalla, ihan niinkuin neiti Milada oli neuvonut ja säätänyt.
Kun käytävät ja rappuset olivat puhtaat, aukasi hän salin oven ja astui sisään. Salissa oli tupakansauhua, kukkalöyhkää ja hajuveden katkua, ilma oli kuin paksua pilveä. — Silloin Julia rupesi toimeen, alkaen järjestää tätä suunnatonta sekamelskaa, hän pölytti ja veti huonekalut paikoilleen ja ravisti iloisesti mattoja ja pöytäliinoja ikkunasta ulos. Mielellään hän olisi laulanut, mutta rouva oli kieltänyt sen.