Julia tahtoi hypähtää pystyyn, pitääkseen ovesta kiinni, piiloutua, mutta rautapainot pusersivat hänen käsivartensa ja jalkansa alas, hän ei voinut liikahtaa.
Jokin esti häntä; hän heitteli yläruumistaan, hän tahtoi paeta, mutta ilkeitä silmiä vilkkui pimeydessä,… Jesus — Maa —
Julia huokasi raskaasti ja istahti pystyyn hiestä märkänä vuoteellaan.
— Voi, ne hulluttelevat tuolla alhaalla, eivät ne tänne jouda, ajatteli hän selviydyttyään.
Tavallisesti hän nukkui sitten tyynenä, kuorsaavia kitalakiääniä raikui mukuroidun patjan sisästä.
Kun melu heikkeni talossa vihdoin hälvetäkseen, alkoi Julian autuaallinen levon hetki. Joka painajainen katosi hänen rinnoiltaan; näkymättömien kauhujen synnyttämä tuska vaimentui ja hänen ärtyneen sielunsa virkistivät iloiset unelmat.
Hän näki unta, että hän oli kotikylässään, hän oli lähtenyt käyskentelemään kirkkopihalla punanen sulkahattu päässä. Kaikki ihmiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat toinen toiseensa — kuiskien.
Isä oli sotilaspuvussaan, kunniamerkit rinnassa ja kuljetti hänet kirkkoon. Itse arvoisa herra pastori tuli saarnatuolista alas puhutellakseen Juliaa.
Ja sen hän teki koko kirkkoväen nähden.
Leveästi ja riemukkaana naurahti Julia unessa.