* * * * *
Yöllä nukkui Julia aina rauhallisesti ja sikeästi, niinkuin maalaiset nukkuvat, missä karjanhoito ja askareet vain ihmisen uuvuttavat.
Keski-yön aikana hän lopetti työnsä.
Loppumattomalta näyttävä jono patoja, kasareita, laseja ja lautasia oli pesty välkkyvän puhtoseksi, kyökin lattialaatat kiilsivät ihan kuin Julian omat hikiset kasvot ja tämän kaiken päätteeksi oli Julian niin nälkä, että näköä haittasi, syöden uunissa lämpöisenä säilytettyjä ruuanjäännöksiä.
Äänekkäästi sanottuaan "Kiitos Jumala ruuasta, — kiitos muille, olen ravittu", pyyhki hän suunpielensä puhtaiksi, veti huivinsa otsalleen, pisti puukengät nurkkaan ja hiipi meluavan ensi kerroksen läpi vinttikamariinsa.
Halpahintainen Pyhän Johannan väripainoskuva, jolla hän paimensi lammasta, oli lankastifteillä kiinnitetty seinään yläpuolelle makuusijaa. Ikkunalaudalla oli rikkinäisessä vesiruukussa palmukissaoksia ja talvivihreää. Kissat kukkivat. Oli jo helmikuun loppupuolikas käsissä… Auringolla oli jo voimaa… Ennen maatapanoaan alkoi Julia jutella laveasti ja avomielisesti suojeluspyhimyksensä kanssa, mutta säännöllisesti, ennenkuin hän ehti keskustelunsa lopettaa, vaipui hän pää raskaana patjoilleen. Siinä hän makasi sääret käppyrässä käsivarsi riippuen vuoteen reunalla kuin joka hetkenä valmis livahtamaan pois.
Melu ja soitto, nauru ja kirkunta täytti koko talon, ovien paukkina tärähti Juliankin kamarissa, heiluttaen lattialaattoja, niin että ruostunut rautasänky käheästi narahti, kuin tästä hyvintunnetusta yömelukuorosta ei saisi puuttua tämäkään yksinäinen ääni.
Silloin tosiaan Julia heitti ruumistaan levottomana sinne ja tänne ja potki peitettä ähkyen.
Pelko kasaantui hänen sieluunsa, painaen raskaasti hänen aivojaan ja mieltään.
Hän näki unta, että ihmisiä tuli hiljaa hiipien portaita ylös; ne seisahtuivat hänen ovensa taakse, kuiskivat, suhisivat.