Julia ei tiennyt, miksi hän häpesi muita.
Kun hänen piti antaa ylön, pakeni hän sokkeloonsa. Hän valehteli, antoi tuoda ruokaa, kuin hänellä olisi ollut kova ruokahalu. Ja sitten hän viskasi ruuan tulipesään. Mutta mitä se auttoi?
Miten paljon kello lie?
Talossa raikui melua ja naurua.
— Jospa jokin tulisi — Dolly tahi Keller! Pitikö hänen kärsiä yksin tuskia koko yö? — Voi, Herra Jeesus!
Julia haki patjan alta nenäliinansa. Yökkäys, pudistus ja hänen suustaan syöksyi jotain hapanta moskaa.
— Oliko se verta, ajatteli Julia kauhuissaan… Hän kuvitteli jo kuolevansa.
— Hyvä Jumal'äiti. Miksi hänen täytyi kuolla, mihinkä syntiin hän oli vikapää?
Hän liikutti huuliaan, yrittäen rukoilla.
Kuoleman tuska repi hänen sydäntään ja sekotti hänen ajatuksensa.