Muutaman ajan kuluttua palasi Milada Punataloon. Hän näki, että Jultsch oli kalpea, laihtunut ja herpoutuneen näköinen. Julian iloiset silmät olivat surulliset ja turvonneet. Niitten ympärillä oli ryppyjä.
— Mikä sinua vaivaa, Julia?
— Olen hiukan kipeä, sanoi Julia, onnellisena pitäen Miladan käsistä kiinni. Nyt on kuitenkin kaikki taas hyvin.
Päivä Miladan tulon jälkeen toi vanha rouva Keller pienen yhdeksänkuukautisen tyttärensä tyttären Punataloon. Ja kun Spizzari kirosi ja manasi, että hän ei anna penniäkään sellaisen avuksi, joka ei hänelle mitään tuota, jätti vanha Keller lapsen käytävään. Parkuen ja käsiään väännellen otti lapsen äiti käärön käsivarrelleen. Samassa Milada tuli rappusia alas, käsitti koko jutun ja lupasi auttaa lapsen äitiä.
Hän antoi vanhalle Kellerille lapsesta maksun, ja lupasi äidille, joka kiitti itkien, että se viedään tulevaisuudessa lastenkotoon kasvatettavaksi.
Äiti sanoi onnellisena: — Nyt pääsen työhön, kun tuo raukka on turvassa. Täällä en kelpaa. Eihän kukaan minusta välitä. — Lapsen nimi oli Christelchen. Se oli huonosti hoidettu kurjalistolapsiraukka vanhentunein, vakavin katsein. Mutta se oli ensimäinen pikku olento, jolle Milada saattoi lahjoittaa sydämensä ja viedä Päiväkummun turvapaikkaan. Talonhommasta oli tullut tosi.
Milada oli nyt tullut viimeisen kerran Punataloon, viedäkseen mukaansa sen, minkä hän saattoi sieltä pelastaa.
* * * * *
Oli synkkä yö. Julia heräsi vuoteellaan. Koko talo raikui ja helisi. Julia nousi istumaan, — hänen päätään pakotti ja oli kuin hän ei olisi voinut jalkojaan liikuttaa.
Mitä eilen illalla oli tapahtunut? — Hän oli taas tapansa mukaan voinut hiukan pahoin ja neiti Milada oli tahtonut kutsua lääkärin. Mutta Julian tähden ei — ei — ei.