Julia oli kuin ruhjottu..
Yht'äkkiä hän heitti peitteen yltään, ottaen molemmin käsin kiinni vatsastaan, pusertaen sitä. Siellä sisällä — liikkui jokin, — liikkui toisen kerran. — Julia huudahti, vaipuen taaksepäin. — — Nyt hän käsitti… Nyt hän oivalsi tilansa. Pyhä äiti Anna taivaassa! Hän katseli kauhuissaan itseään ja hänen säärensä jäykistyivät… Mutta miten tämä oli mahdollista… Hän oli ehkä nostanut jotain liikaa… Hän oli nostellut salin raskaita huonekaluja.
Jultsch juoksi rappusia alas. Kasarmin edessä oli tuoli, jolla oli
Bacherin sukankudin.
Julia juoksi ohi ja nojautui Miladan oveen — huutain neiti, neiti ja sulkien sitten silmänsä. Avain narahti, — ovi aukeni ja Julia lensi ovesta sisään. Milada nosti kynttilän.
— Mitä tämä on? — Sinäkö se olet — en huomannut unen pöppörässä. —
Mutta sinähän olet paljain jaloin ja kipeänä. Mene nukkumaan…
Jultsch tuijotti Miladaan, joka tarttui hänen käteensä…
— Neiti, minua vaivaa jokin…
— Mene nyt nukkumaan. Tohtori…
Julia tarttui Miladan käteen.
— Ei tarvita tohtoria. Minua vaivaa jokin muu… Saan — lapsen. —