Hänen äänensä katkesi.
Milada vavahti… Hän vaikeni kuin kuunnellen kaukaisia ääniä. Mitä sinä puhut? —
Julia nyyhkytti.
— Minä tiedän — siskoni laita oli myös näin. Minä tiedän… Jesus, neiti, häpeä — minusta ei ole enää mihinkään —
— Se ei ole häpeä — sanoi Milada äkkiä kiihkeänä ja ääneen. Mutta, — hän kumartui kyyristyneen olennon yli, — oletko varma, Julia? Etkö erehdy?
— Se liikkuu jo, kuiskasi Julia ja hänen kalpeat kasvonsa lensivät tummanpunasiksi.
Miladasta tuntui, kuin tuossa ei olisi enää sama maalaistyttö kuin ennen, — uusien tunteitten virta värisytti hänen olemuksensa, aukaisten hänen suljetun sielunsa.
— Julia — lapsi on — Gustin, sanoi Milada.
Nyyhkytys kuului. Eihän kukaan muu ole minuun sittemmin kajonnut, vastasi tyttö väsyneenä.
— Älä sitä sure, — eihän tuo ole surullinen uutinen… Milada silitti
Julian tukkaa.