— Neiti, mitä minä nyt teen? En kestä tällaista onnettomuutta!
Milada kumartui. — Mitä sinä sanot, tyhmä tyttö!
Ja silloin Miladan sydän suli… Onni se on, kuuletko, suuri onni, johon en tahdo tohtia uskoa. Sanat olivat hiljenemistään hiljenneet, päättyen kouristuneisiin nyyhkytyksiin.
Milada itki. —
Hetken kuluttua hän sanoi ihmetellen kuin lapsi ja nauraen ihmettelylleen: — En olisi voinut koskaan uneksia, että tuollaista voi tapahtua Punatalossa! Se on kuin ihme!
— Mitä rouva sanoo! Ja isä, jos joku sen hänelle kirjoittaa! —
— Ole hiljaa! Sinä ja lapsesi seuraatte minua. Ja lapsi saa hyvät päivät… Siksi olemme työskennelleet — me molemmat, täällä rakkaani!
— Olen köyhä — en voi maksaa, — helppo on toki nyt synnyttää lapsi.
— Minä iloitsen siitä. —
Yön mielenkiihtymys oli ollut Julialle liian vahva. Hänen kasvonsa vääntyivät… Ja hän vapisi kovin.
— Mene nukkumaan vuoteelleni. — Älä ole hupsu! Nuku nyt! Kukaan ei voi sinulle enää tehdä pahaa. Me lähdemme pois tästä talosta, pian, pian… Me lähdemme ihanaan seutuun. — Milada rauhoitti Juliaa kuin kehtolasta.