Jultsch sulki silmänsä, vaan käsi, joka oli tarrannut Miladan käsivarteen kiinni, vavahti silloin tällöin. Hiljaa ja liikkumattomana katseli Milada nukkuvan kasvoja…
Hieno kärsivä piirre kulki Julian nenänjuuresta ylähuuleen ja poisti kasvojen karkeuden.
Oli kuin näkymätön käsi olisi tasoittanut nuo kehittymättömät, pulleat piirteet, suoden niille arvokkuutta ja yksilöllisyyttä. — Äidin sielu kuvastui niissä.
Milada mietti tämän hetken ihmeellisyyttä.
Hänen oma rakkaussuhteensa Gustiin hehkuineen ja kukkeuksineen — ennen hänestä niin turha ja toivoton — se jatkui täten, — tässä kypsyi elämän syvin sisällys.
Miladan oma kulunut ruumis ei voinut enää lasta synnyttää, silloin saapui tuo vahva, terve olento. Tämä otti vastaan ja antoi hänelle lapsen…
Kaikkien Miladan ylpeitten yritysten tulos oli tuon turvattoman lapsen pelastus. — Se eli hiljaa maalaistytön kohdussa, joka oli ollut Punatalon pilkan esineenä. Se lapsi liikkui. Se eli! —
Ja se rakkauden työ, johon Milada oli itseään ankaralla kurilla kasvattanut, — se saattoi nyt varmana johdattaa lasta elämän poluilla. — Niin selittämättömänä kuin Miladan kohtalo oli alkanut, päättyi hänen elinpäiviensä vaikutus lapsen ilmestymisellä.
* * * * *
Tutkimaton salaisuus, sinä kokoat kastepisaraan kaikki valon ihanuudet!