— Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle. Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai valmis siihen?
Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti käsiään. — En, — en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen vielä saavutat…
— Älä puhu roskaa, — sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa ristiin rinnoilleen. — Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. —
— Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä viskaa onneasi kujalle, Katariina! —
— Ja sinä, — ivasi toinen, — kuolet lokaan ilman minua. Tahi —
Katariinan katse muuttui urkkivaksi, — sinä aiot kai mennä luostariin?
Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä hehkui salainen tuli. —
— Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla uskollinen…
— Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina… Olen asunut kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo. Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa… Älä sinäkään rupea laskuja kirjoittamaan… Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen tahdon suorittaa… En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa… Ja pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina…
Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.
Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: — Mihin tyttö joutuu? — Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!