Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"… Sanalla sanoen, liikkeen avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi… Se herätti huomiota… ja edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.
Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta pakosta… Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen, jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan, kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti… Viinitarjoilu edistyi, tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys oli aina mukavampi kuin vieraan työ, — mutta hän pelkäsi, että rouva Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.
— Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi osaa liikkeen sisäisiin asioihin.
Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan. Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren suosiollisella avulla, — vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt. Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi. Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja… Nuo tytöt olivat kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään, miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää. — Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa, vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:
— Ne merkitään, juomarahoina — ei muuna… Liike ei sillä paljo ansaitse.
Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa "esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion syötin Goldscheiderille.
Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä" viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen, tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, — "etsivä" silitti tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, — "maksutta oikeuden saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua porttolaa."
— Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu raha kadulla.
Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. — Sucher täytti sen uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.
— Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra tohtori lie samaa mieltä kuin hän.