Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän väänsi naamaansa kääntyen pois… Kun rouva Goldscheider oli järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.
Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.
Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita, tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.
Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien omistajille.
Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet, joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa. Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä entisellään.
Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.
Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä Alsterlampi lainehti, — ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia, mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin miellyttävä rouva, — jonka taloon eräs Lübeckistä oleva tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen — että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.
Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän olisi menettänyt malttinsa. — Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut, valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä, — jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti) Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän pörrööntyneitä kiharoita, — eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. — Goldscheider huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria. — Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa teetä ja kaakkuja, — "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka hymyillen nosti hänelle sormensa.
Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus: "Parlez français, mes dames!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)
Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja suuremmoisella liikkeellä: