— Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon belle usance'sta (ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt nuo syyttömät olennot turmioon, — sillä ne ovat syyttömät sentähden, — että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se, että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten täytyy ostaa. Voyons! (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan, sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö. Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää. Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa. Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin spleen (pernatauti), on selittämätön.
— Uusinko, hyvä rouva, — epäröi Goldscheider päätään pudistaen.
— Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta, aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.
Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo periaatteet olivat kyllä harvinaiset — jopa ihailtavatkin, — mutta että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti hyväntahtoisen ja — anteeksi — kapitalistien vallan suojelusta. Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa laati nälkä lakia.
Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.
— Oh, madame, tranchons le mot! (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä pois). Minä tunnen tuon helinän. Excusez, madame, je suis une femme bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires différentes… (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan yksilöllisen itsekkyyden verukkeita… älkää suinkaan pitäkö minua minään puoluekiihottajana, — pleine d'altruisme (täynnään uhrautuvaisuutta). Jai mis mon bien à couvert… (Minä olen kyllä pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?… Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta, — olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle… He tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja le roman obscène (sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten sadan vuoden kuluttua! — Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, — yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, — niin he voisivat sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita — tuskin siedettävissä olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen, ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas… Niin pikku- kuin suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.
Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla sanoilla:
— Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen… Te näitte heidät, hyvä rouva… Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja hurmaavia?… He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat nuoria ja kauniita… Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon, elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. — Minä, hyvä rouva, — minä opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. — — —
Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.
Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään…